Olin ensimmäisessä koulutustilaisuudessa vapaaehtoisten talolla. Ei siinä mitään erikoista ollut, mutta ihan tavanomainenkin sosiaalisuus saattaa hakata erakkouden. Saa nähdä tulevaisuudessa. Toiminnanjohtaja puhui, että saisin ryhmän vetääkseni. Paljon tietenkin riippuu siitä, millaisia osanottajat ovat.
Tunnen oloni turhautuneeksi, kun olen yhä firman palkkalistalla, mutta en osaa tehdä mitään. Kävin parissa harjoittelupaikassa. Toisessa nainen valitti, kuinka sairas hän on. Toisesta kaupungista soitettiin, kuinka toinen paikkaan otetuista naisista on ilmoittanut olevansa sairas. Kerroin, että hän voi vaatia sairauslomatodistusta. Tuo poissaolija ei ole ollut kovin positiivinen hahmo. Olen säälinyt häntä ja antanut hänen olla poissa paljon. Nämä ovat samalla kovin säälittäviä ihmisiä, samalla kun heitä vihaa.
Minusta on aivan turhaa, että he ovat täällä kuormittamassa verotaakkaa. Mitään varsinaista hyötyä useimmasta tuskin tulee koskaan, pelkkiä menoja. Eivät he myöskään ole miehilleen, mikään lottovoitto, vaikka mistä minä tiedän. Mutta minkä tekee.
Ikkunaiineksessä on aika vilkasta maahanmuuttajakeskustelua. Nyt kävijäkunta ja kommentoijat tuntuvat erottuvan kahteen leiriin. Van Vaari niminen nimimerkki kertoo muslimeista huonoja kokemuksiaan, mitä kahdella Englannissa asuvalla tyttärellä on. Saksassa asuvalla sisarella myös. Samasta kertoo itse Iines. Esikoulu- ja koululapset ovat villejä kesyttömiä rääväsuita.
Osa keskustelijoista on monikultturisteja ja suvaitsevaistoa, jollainen itsekin periaatteessa olen, mutten käytännössä. Minä vain uskon, että kaikki hyvät systeemit pervertoituvat, ihmisen maaginen kosketus pilaa hyvät suunnitelmat.
Lehtien keskustelupalstat olivat jo muutama päivä sitten pullollaan, kun Vihaivais-juttu oli Hesarissa. Ei niitä jaksa kuitenkaan lukea, koska se on niin paljon vanhan toistoa. Kurjuutta on paljon.
Minulla oli kurssilla kaksi ja puoli muslimia. Se puolikas oli muslimismista kristinuskoon kääntynyt pariskunta, jonka kääntymyksen aitoutta venäläiset epäilivät. Mies ja nainen innostuivat TVkaistasta ja he olisivat olleet onnellisia, jos olisivat saaneet opiskella itsekseen, mutta sitä venäläiset eivät sallineet. Mies hirmustuikin ja huusi menevänsä Työkkäriin ja Poliisille. Siitä venäläiset vähän hiljenivät. Se heidän papatuksensa olikin aivan sietämätöntä. Minä en pystynyt sitä hillitsemään. Kemin aikuisopistossa kuulemma osattiin ja pidettiin kuria, mitä minun opiskelijani haikailivat. En sitten tiedä oliko opiskelu muuten tehokasta.
Iranilaismies toisaalta oli hermostunut kaikkiin aikaisempiin kursseihinsa, vaikka minun kurssillani hän oli sävyisä ja sanoi, että TVkaista on paras menetelmä. Ja onhan se motivoituneelle, jolla on kykyä ja halua hakea esim. merkityksiä sanakirjoista. Iranilaiset eivät olleet olleenkaan innostuneet muista nettimateriaaleista. Niitähän tosiaan on. Eivät he myöskään halunneet kirjoittaa. Mutta sen puuttuvan innostuksen korvasi innostus TVkaistaan.
Iranilaismies jopa sanoi voivansa lähteä protestoimaan sen puolesta ja viimeisellä viikolla aikoi jopa tehdä tarvittaessa vaikka itsemurhan. Aikaisemmin hän oli puhunut Suomen huonoista systeemeistä ja sanonut tekevänsä vaikka terroripommituksen.
Minusta hän oli sympaattinen ja älykäs mies, joka osasi englantiakin aika hyvin. Hän oli oikeastaan ainoa, jonka kanssa pystyi vaihtamaan järkeviä ajatuksia.
Hän vihasi kovasti oman maansa "hullua" hallintoa ja puhui, kuinka iranilaiset samoin kuin venäläiset ovat tunteittensa vietävissä, "hulluja". Kyllä hän pystyi sen perustelemaankin.
Hän on kertonut olleensa Iranin Ranskasta tilaamien helikoptereiden valvojana Ranskassa ja olleensa systeemianalyytikko. Hän sanoi näkevänsä, mikä systeemi on hyvä, mutta mitä asettaa tilalle on jo vaikeampi. Vaimokin tuntui sympaattiselta ja hänkin opiskeli ahkerasti suomea TVkaistalta. Oli ilo katsella kun hän puhui sanoja ääneen ja hän kirjoitti ylös sanoja ja kysyi niitä sitten, sekin oli mukavaa. Hän oli erityisen otettu netissä olevasta verbin konjugaattorista.
Kaksi oikeata muslimia oli. Oli kosovolainen, iso mies, joka oli kivityömies, jolla on rahakkaat kesäkauden sesongit. Talvella hän on liiton rahalla. Hänellä oli aika tarkka korva ja hän oli omaksunut sujuvan, mutta puhekielis-murteellisen suomen. Hänen sanastonsa oli rajallinen ja hän sai hepulikohtauksia, kun oppikirjassa oli kielioppinimityksiä, jotka eivät olleet hänelle tuttuja omasta kielestään. Hänen koulunkäyntinsä oli varmaan ollut varsin lyhyt. Hän oli löytänyt suomalaisen vaimon Hollannista ja asui nyt omakotitalossa Suomessa.
Hänen islaminsa ei ollut mitenkään tunnustuksellista. Oli toinenkin muslimi, Intian Kolkatasta kotoisin oleva mies, joka oli tuotettu tänne pizzakokiksi. Hänellä oli ollut kioski, jonka joku oli polttanut. Miehellä oli äärettömän huono suomi, puhui siirtolaissuomea perusmuodossa, vaikka oli asunut täällä jo 16 vuotta. Hänen vaimonsa käy työssä ja osaa kuulemma suomea. Perheessä on aikuinen poika ja kouluikäinen tyttö. Mies oli kipeä, hän oli ollut kolareissa ja hänen kätensä oli kipeytynyt. Hän ramppasi yhtenään lääkärillä, ilmeisesti pakolaisilla on kaupungissa oma vastaanottonsa.
Asiaa ei tehnyt yhtään helpommaksi, kun kolmantena päivänä, kun olin tullut töihin. Iso kosovolainen suuttui intialaselle ja sorti hänet maahan ja potkaisi. Siitä tuli pahempi sotku kuin olisi uskonut. Pieni intialainen sai pysyvän vamman maksansa kohdalle. Hän teki rikosilmoituksen ja meitä kuulusteltiin. Uskon oikeasti siihen vammaan, en usko, että mies sitä simuloi. Hän oli todella kipeä. Itse tekijä ja venäläisnaiset eivät sitä uskoneet. He ja kurssin aloittanut opettaja, joka ensimmäisen viikon jälkeen muutti etelämmäksi pitivät kosovolaisesta.
En minäkään intialaisesta niin paljon pitänyt. Osoittautui, että hän on oikein patalaiska. Hän oli analfapeetti, käytännössä luku- ja kirjoitustaidoton. Yritin häntä opettaa tavujen kautta, mutta mies oli paitsi tyhmä, myös laiska. Hänen oppimiskyvyssään on jotain vialla. Toimitin hänet työkkärin kautta testeihin. Hänestä ei ole kuin eläkkeelle, en usko hänen kuntoutuvan niillä edellytyksillä.
Hän oli kyllä hiljainen ja saattoi istua pitkiä toveja tärkeän näköisenä, muka jotakin tehden. Hänellekin tuli tietokone ja hän ryhtyi kirjoittamaan elämänsä tarinaa. Tulos oli lähes käsittämätöntä, mutta hän vaati, että minä saisin siitä selvää ja laittaisin nettiin. Se olisi hänelle kosto ja kunnianpalautus, sillä hän koki joutuneensa kaltoin kohdelluksi. Niillä taidoilla ymmärtää se oli enemmän kuin todennäköistä. Jotakin siitä tekstistä ymmärsin ja olihan se ollut suuri trauma, kun kioski poltettiin. Ymmärsin, että hänelle oli siinä tehty kaikenlaista vääryyttä ja se on myös täysin mahdollista.
Nyt hän oli sitäpaitsi sairas ja kivuloinen. Hänellä oli usein myös flunssa. Ei ihme, ettei hän jaksanut keskittyä tavaamaan.
Tuo potkaissuksi joutuminen oli myös traagista. Oli väärinkäsityksien summa, että hän tuli ärsyttäneeksi jättiläistä. Kuten iranilainen huomautti, myös jättiläinen oli sekaisin, confused. Hän olisi halunnut oppia, mutta se oli vaikeaa. Kivityöt kovine urakkoineen olivat jo vaurioittaneet hänen jalkojensa hermoja ja hän kuvitteli voivansa opiskella vaikka insinööriksi. Koska koulupohjaa ei ollut jo suomen alkeiden omaksuminen oli ylitsepääsemättömän vaikeaa. Häntä myös hävetti ja hän halusi saada "kohtalotovereita", osoittaa, että hän ei ollut muita huonompi. Eikä hän toki ollutkaan.
Kurssilla oli monta muutakin, joiden kielitaito oli vielä huonompikin. 3-4 naista ja tietysti tuo intialainen, jota ei kannattanut laskea. En osannut tehdä niin yksinkertaista opetuskysymystä, että intialainen olisi osannut vastata.
Osa kurssilaisista oli sitten käynyt useampia suomen kursseja. Osalla oli opiskelupohjaa Venäjältä, mikä ei hirveän paljon näkynyt, mutta suhteellisesti kylläkin.
Pitää kurssia tuollaiselle materiaalille oli taidoilleni ylitsepääsemätöntä. Kun siihen tulee vielä eksistentiaaliset ongelmat soppa oli valmis. Jos naiset olisivat olleet kilttejä ja opinhaluisia, paljon olisi ollut toisin. Mutta he oliva Suomeen ja elämäänsä kyrpiintyneitä venakkoja. Vihasin usein palavasti koko kieltä ja venäläistä mentaliteettia.
Impulsiivinen maalainen
6.10.09
5.10.09
Vapaaehtoistyö
Olen aina aikonut, että sitten kun eläkeikä tulee, aion viimeistään ryhtyä vapaaehtoistyöhön. Kemiön saaressa katsoin ihaillen kuinka pirteät eläkeläiset tekivät vapaaehtoistyötä museon piirissä. Moni oli kiireisempi kuin koskaan. Heillä oli paljon yhdistystoimintaa, he auttoivat Punaisen Ristin puitteissa. Suomenruotsalaisista on sanottu, että tämä juuri tekee heidät pitkäikäisemmiksi kuin suomenkieliset, ja tietysti haluan elää pitkään.
Tietenkin tuon auttamisen tulee myös antaa jotakin itsellekin. Torniossa on vapaaehtoistyön keskus, joka toimii Raha-automaattiyhdistyksen rahoituksella. Moni yhdistys on siinä mukana. Kävimme talossa oppilasryhmän kanssa. Koska se oli vähän onneton ryhmä, mukana oli vain kolme opiskelijaa. Osa oli jo aloittanut harjoittelun, osa oli vain muuten vain sairaita. Sairaita he tosiaan ovat. Monella on korkea verenpaine ja toisilla muita sairauksia. Kukaan ei ole oikeastaan ihan terve.
Katsoin paria venäläisnaista ja olin selvästi näkevinäni, että he eivät jymmärtäneet vapaaehtoistyön merkitystä. He elävät yhä henkisesti Venäjällä, vaikka ovat asuneet täällä vuosia. Heitä ei suomalaisuus oikein kiinnosta. He ovat tulleet tänne suomalaismiesten tuomina ja heidän kertomansa mukaan, alkuinnostuksen jälkeen nämä miehet eivät jaksa puhua, sanovat "turpa kiinni", jos heitä yrittää puhuttaa.
Kuitenkin olo täällä vieraalla maalla on kuitenkin parempaa kuin Venäjällä, jossa sosiaaliturvaa ei ole ja eläke ehkä koko iän kestäneestä uurastuksesta vastaa pariasataa euroa. Miehet kuolevat nuorena ja sitä ennen alkoholisoituvat.
Aika surkeata porukkaa olivat. Sanonta ryssä on ryssä vaikka voissa paistettais pitää paikkansa. He olivat aika epäluotettavia, eivät olleet luovia ja aloitteikkaita. Joku suomalainen sanoi venäläisestä työmentaliteetista, että hän odottaa aina käskyjä ja tekeminen loppuu, kun pomo ei ole piiskaamassa. Sopisi hyvin neuvostomaan olojen jälkeen. Oikeastaan koko Venäjänmaan historia on kärsimysnäytelmää, kansa ei ole koskaan ollut vapaata. Ensin oli maaorjuus ja uskomattomat julmuudet. Luin äsken Henri Troyatin Pietari Suuren kaunistelemattoman elämänkerran. Maaorjuus lakkautettiin 1800-luvun puolivälissä. Oliko kansa silloin vapaata, tuskin. Pian tuli ensimmäinen maailmansota kärsimyksineen ja vallankumous, joka orjuutti kansan orwellilaisessa hengessä jopa siten, että myös käsitteet käännettiin päälaelleen.
Venäläiset halveksivat Gorbatshevia, joka hävitti imperiumin. Hänen tarkoituksensa se ei ollut vaan hän halusi nimenomaan kehittää kommunismia tuomalla siihen vapauden ja vastuullisuuden, mikä ei sitten onnistunut. Osaksi syynä saattoi olla satoja vuosia kasvanut venäläinen mentaliteetti. Olen lukenut Gorban muistelmia siltä ajalta, kun perestroikka oli vielä voimissaan, sen jälkeiset ajat ovat sitten historiaa. Tänä päivänä Raisa on kuollut ja Gorba poseeraa Timen mainoksissa Guccin ylellisyystavaroiden mainostajana. Venäläisnaiset kurssillani tai ainakin yksi heistä sanoi, että venäläiset tarvitsevat ruoskaa. Venäjän ihailluin ihminen on Vladimir Putin eikä Stalinkaan ole kärjestä kaukana. Silti tuo ihailtu Putin on samalla myös oman mafiansa pomomies. Vaikka hän on pystynyt tätä salaamaan, monet ovat tätä mieltä. Toiset eivät halua uskoa. Hän on ollut kuitenkin se hyvä tsaari, joka suurten mullistusten jälkeen loi vakautta, vaikka keinot olivatkin kyseenalaiset ja venäläiset.
Kuvaavaa oli, että kun esitin kurssilaisille erään venäläisen kirjoittaman maahanmuuttajan käsikirjan, jossa oli paljon kiinnostavaa pohdintaa mm. kansanluonteista, rouvat eivät kiinnittäneet siihen huomiota vaan he tutkivat, mitä etuuksia on saatavilla. Osa etuuksista oli jo vanhentuneita. Kiinnostavaa tuossa Kotoutumisen avaimet kirjassa olisi ollut mm. luonnenhdinnat uuteen maahan sopeutumisen vaiheista ja pohdinta siitä, että venäläiset ovat ryhmästä käsin ohjautuvia kun taas suomalaiset yksilöstä käsin. Se meni ohi rouvien horisontin, kuten sanottu.
Kansalaisyhteiskunta, mitä tuo muotisana pitää sisällään. Tuosta wikipedia-artikkelista ei ainakaan tule paljon hullua hurskaammaksi, täällä on jo huomattavasti seikkaperäisemmin asiasta. Yhteen aikaan, muutama vuosi sitten ollessani ekoyhteisössä ja siellä oli samaan aikaan hallitsijana valtion hallinnossa pitkään vaikuttanut ylitarkastaja, hän tiesi, että hankehakemukseen on välttämättä pistettävä sana "kansalaisyhteiskunta", muuten rahaa ei tule. Hän onnistuikin hankkimaan joitakin projekteja ennen kuin luopui ja palasi takaisin Opetushallitukseensa.
Joka tapauksessa aion lähteä mukaan vapaaehtoistyöhön. Siinä on yksi kruksi, eli miten nivon bloggaamisen ja salassapidon. En tietenkään aio kertoa yksityiskohtaisesti asioista, mutta ongelmia varmaan tulee, kuten on tullut tähän asti kaikkialla. Yleisluonteisetkin asiat voidaan tulkita yksityisluonteisiksi. Se on sinänsä harmittavaa, sillä kansalaisyhteiskuntaan pitäisi mielestäni kuulua, että asioista pitäisi voida myös keskustella.
Näin asiaa tuntematta haluaisin toimia jossakin sosiaalisessa kontekstissa. Jos jään pelkästään kotiin, tiedän että alan tuntea yksinäisyyttä. Kun puhuin talon toiminnanjohtajan kanssa, hän sanoi, että voisi ajatella, että saattaisin vetää esim. miesryhmää, koska on kaksikin naisryhmää ja miehet ovat joskus sanoneet haluavansa hekin ryhmän. Joskus on sellainen alkanutkin, mutta vetäjä oli saanut töitä kolmen kerran jälkeen. Mikä ettei. Myös tukihenkilönä toimimista voisin ajatella.
Talolla kokoontuu mielenterveysongelmaisia ja kehitysvammaisia mm. En tiedä kylläkään, kuinka antoisaa sellainen olisi. Siellä koulutetaan myös auttajia.
Tietenkin tuon auttamisen tulee myös antaa jotakin itsellekin. Torniossa on vapaaehtoistyön keskus, joka toimii Raha-automaattiyhdistyksen rahoituksella. Moni yhdistys on siinä mukana. Kävimme talossa oppilasryhmän kanssa. Koska se oli vähän onneton ryhmä, mukana oli vain kolme opiskelijaa. Osa oli jo aloittanut harjoittelun, osa oli vain muuten vain sairaita. Sairaita he tosiaan ovat. Monella on korkea verenpaine ja toisilla muita sairauksia. Kukaan ei ole oikeastaan ihan terve.
Katsoin paria venäläisnaista ja olin selvästi näkevinäni, että he eivät jymmärtäneet vapaaehtoistyön merkitystä. He elävät yhä henkisesti Venäjällä, vaikka ovat asuneet täällä vuosia. Heitä ei suomalaisuus oikein kiinnosta. He ovat tulleet tänne suomalaismiesten tuomina ja heidän kertomansa mukaan, alkuinnostuksen jälkeen nämä miehet eivät jaksa puhua, sanovat "turpa kiinni", jos heitä yrittää puhuttaa.
Kuitenkin olo täällä vieraalla maalla on kuitenkin parempaa kuin Venäjällä, jossa sosiaaliturvaa ei ole ja eläke ehkä koko iän kestäneestä uurastuksesta vastaa pariasataa euroa. Miehet kuolevat nuorena ja sitä ennen alkoholisoituvat.
Aika surkeata porukkaa olivat. Sanonta ryssä on ryssä vaikka voissa paistettais pitää paikkansa. He olivat aika epäluotettavia, eivät olleet luovia ja aloitteikkaita. Joku suomalainen sanoi venäläisestä työmentaliteetista, että hän odottaa aina käskyjä ja tekeminen loppuu, kun pomo ei ole piiskaamassa. Sopisi hyvin neuvostomaan olojen jälkeen. Oikeastaan koko Venäjänmaan historia on kärsimysnäytelmää, kansa ei ole koskaan ollut vapaata. Ensin oli maaorjuus ja uskomattomat julmuudet. Luin äsken Henri Troyatin Pietari Suuren kaunistelemattoman elämänkerran. Maaorjuus lakkautettiin 1800-luvun puolivälissä. Oliko kansa silloin vapaata, tuskin. Pian tuli ensimmäinen maailmansota kärsimyksineen ja vallankumous, joka orjuutti kansan orwellilaisessa hengessä jopa siten, että myös käsitteet käännettiin päälaelleen.
Venäläiset halveksivat Gorbatshevia, joka hävitti imperiumin. Hänen tarkoituksensa se ei ollut vaan hän halusi nimenomaan kehittää kommunismia tuomalla siihen vapauden ja vastuullisuuden, mikä ei sitten onnistunut. Osaksi syynä saattoi olla satoja vuosia kasvanut venäläinen mentaliteetti. Olen lukenut Gorban muistelmia siltä ajalta, kun perestroikka oli vielä voimissaan, sen jälkeiset ajat ovat sitten historiaa. Tänä päivänä Raisa on kuollut ja Gorba poseeraa Timen mainoksissa Guccin ylellisyystavaroiden mainostajana. Venäläisnaiset kurssillani tai ainakin yksi heistä sanoi, että venäläiset tarvitsevat ruoskaa. Venäjän ihailluin ihminen on Vladimir Putin eikä Stalinkaan ole kärjestä kaukana. Silti tuo ihailtu Putin on samalla myös oman mafiansa pomomies. Vaikka hän on pystynyt tätä salaamaan, monet ovat tätä mieltä. Toiset eivät halua uskoa. Hän on ollut kuitenkin se hyvä tsaari, joka suurten mullistusten jälkeen loi vakautta, vaikka keinot olivatkin kyseenalaiset ja venäläiset.
Kuvaavaa oli, että kun esitin kurssilaisille erään venäläisen kirjoittaman maahanmuuttajan käsikirjan, jossa oli paljon kiinnostavaa pohdintaa mm. kansanluonteista, rouvat eivät kiinnittäneet siihen huomiota vaan he tutkivat, mitä etuuksia on saatavilla. Osa etuuksista oli jo vanhentuneita. Kiinnostavaa tuossa Kotoutumisen avaimet kirjassa olisi ollut mm. luonnenhdinnat uuteen maahan sopeutumisen vaiheista ja pohdinta siitä, että venäläiset ovat ryhmästä käsin ohjautuvia kun taas suomalaiset yksilöstä käsin. Se meni ohi rouvien horisontin, kuten sanottu.
Kansalaisyhteiskunta, mitä tuo muotisana pitää sisällään. Tuosta wikipedia-artikkelista ei ainakaan tule paljon hullua hurskaammaksi, täällä on jo huomattavasti seikkaperäisemmin asiasta. Yhteen aikaan, muutama vuosi sitten ollessani ekoyhteisössä ja siellä oli samaan aikaan hallitsijana valtion hallinnossa pitkään vaikuttanut ylitarkastaja, hän tiesi, että hankehakemukseen on välttämättä pistettävä sana "kansalaisyhteiskunta", muuten rahaa ei tule. Hän onnistuikin hankkimaan joitakin projekteja ennen kuin luopui ja palasi takaisin Opetushallitukseensa.
Joka tapauksessa aion lähteä mukaan vapaaehtoistyöhön. Siinä on yksi kruksi, eli miten nivon bloggaamisen ja salassapidon. En tietenkään aio kertoa yksityiskohtaisesti asioista, mutta ongelmia varmaan tulee, kuten on tullut tähän asti kaikkialla. Yleisluonteisetkin asiat voidaan tulkita yksityisluonteisiksi. Se on sinänsä harmittavaa, sillä kansalaisyhteiskuntaan pitäisi mielestäni kuulua, että asioista pitäisi voida myös keskustella.
Näin asiaa tuntematta haluaisin toimia jossakin sosiaalisessa kontekstissa. Jos jään pelkästään kotiin, tiedän että alan tuntea yksinäisyyttä. Kun puhuin talon toiminnanjohtajan kanssa, hän sanoi, että voisi ajatella, että saattaisin vetää esim. miesryhmää, koska on kaksikin naisryhmää ja miehet ovat joskus sanoneet haluavansa hekin ryhmän. Joskus on sellainen alkanutkin, mutta vetäjä oli saanut töitä kolmen kerran jälkeen. Mikä ettei. Myös tukihenkilönä toimimista voisin ajatella.
Talolla kokoontuu mielenterveysongelmaisia ja kehitysvammaisia mm. En tiedä kylläkään, kuinka antoisaa sellainen olisi. Siellä koulutetaan myös auttajia.
4.10.09
Kulttuurirahasto
Lähetin hakemuksen Kulttuurirahastoon. Apuraha on kai tarkoitettu työryhmille ja tieteen tai taiteen tekijöille, minä en ole kumpaakaan, vielä vähemmän työryhmä, koska olen yksinäinen susi.
Olen hakenut ja saanut kulttuurirahaston apurahaa ennenkin. Aioin järjestää seminaarin viljelyasioista, en nyt muista mitä sävelsin. Olin silloin Ekokylässä. Apuraha oli kai n. 10 000 mk. Aika kului ja olin sisällä ekokylän käytännön töissä, laajemmat näköalat häipyivät. Ritva Majuri sai tietää asiasta ja hän oli kiinnostunut pellon sijasta metsästä. Hän sai rahan käyttöönsä, kai n. 9000 mk ja järjesti new age -pitoista koulutusta. Taisi olla esim feng su -kouluttajakin. Hän järjesti metsään luontopolkua. Siitä oli tarkoitus tulla osa jotakin suurempaa projektia. Olin mukana ensimmäisissä kokouksissa ja jätin asian Ritvalle. Se valui hiekkaan. Ritva suunnitteli Ekokylän metsään jonkinlaisen luontopolun ja keräsi myös materiaalia. Minun kiinnostukseni oli aika lailla haalistunut. Olin mukana jollakin Riitta Wahlströmin ja hänen Markku -kumppaninsa luontoretkellä ja sehän on uudelle ihmiselle aika elämys. Olin myös jossakin Ritvan vetämässä kierroksessa, mutta ei se ollut mitään erityistä. Ritva oli ehkä liian tuttu ja hän kertoi puista ja metsästä liian tuttuja asioita.
Kulttuurirahaston asiamies Paavo Hohti kävi tutustumassa Ekokylään erään henkilön pyynnöstä, mutta hän ei puhunut eikä pitänyt mitään. En nyt muista tuon naisen nimeäkään, mutta ihmisen muistan hyvin.
Nyt kirjoitin hakemuksen vuoden apurahasta Oppitorini kehittämiseksi. Hakemus tehtiin ensin sähköisesti ja se printattiin ja se piti lähettää myös paperisena. Enpä usko, että rahaa tulee, vaikka tiedän, että Oppitorilla olisi arvonsa. Tänään kuulin Arto Nybergin ohjelmassa myös Sitran työryhmästä, jota johtaa Sari Baldauf. Sitran kiinnostuksen kohteena on mm. palvelukoneiston purkaminen ja muuttaminen esim. sähköiseksi.
Maahanmuuttajien koulutuksesta on tullut isoa bisnestä. Valtion rahaa jaetaan kurssien järjestäjille ja osansa ottaa koneisto kuten aina. Minun Oppitorini tulee juuri tähän saumaan ja muutenkin se on esimerkkinä opetuksen siirtymisestä nettiin.
Olen hakenut ja saanut kulttuurirahaston apurahaa ennenkin. Aioin järjestää seminaarin viljelyasioista, en nyt muista mitä sävelsin. Olin silloin Ekokylässä. Apuraha oli kai n. 10 000 mk. Aika kului ja olin sisällä ekokylän käytännön töissä, laajemmat näköalat häipyivät. Ritva Majuri sai tietää asiasta ja hän oli kiinnostunut pellon sijasta metsästä. Hän sai rahan käyttöönsä, kai n. 9000 mk ja järjesti new age -pitoista koulutusta. Taisi olla esim feng su -kouluttajakin. Hän järjesti metsään luontopolkua. Siitä oli tarkoitus tulla osa jotakin suurempaa projektia. Olin mukana ensimmäisissä kokouksissa ja jätin asian Ritvalle. Se valui hiekkaan. Ritva suunnitteli Ekokylän metsään jonkinlaisen luontopolun ja keräsi myös materiaalia. Minun kiinnostukseni oli aika lailla haalistunut. Olin mukana jollakin Riitta Wahlströmin ja hänen Markku -kumppaninsa luontoretkellä ja sehän on uudelle ihmiselle aika elämys. Olin myös jossakin Ritvan vetämässä kierroksessa, mutta ei se ollut mitään erityistä. Ritva oli ehkä liian tuttu ja hän kertoi puista ja metsästä liian tuttuja asioita.
Kulttuurirahaston asiamies Paavo Hohti kävi tutustumassa Ekokylään erään henkilön pyynnöstä, mutta hän ei puhunut eikä pitänyt mitään. En nyt muista tuon naisen nimeäkään, mutta ihmisen muistan hyvin.
Nyt kirjoitin hakemuksen vuoden apurahasta Oppitorini kehittämiseksi. Hakemus tehtiin ensin sähköisesti ja se printattiin ja se piti lähettää myös paperisena. Enpä usko, että rahaa tulee, vaikka tiedän, että Oppitorilla olisi arvonsa. Tänään kuulin Arto Nybergin ohjelmassa myös Sitran työryhmästä, jota johtaa Sari Baldauf. Sitran kiinnostuksen kohteena on mm. palvelukoneiston purkaminen ja muuttaminen esim. sähköiseksi.
Maahanmuuttajien koulutuksesta on tullut isoa bisnestä. Valtion rahaa jaetaan kurssien järjestäjille ja osansa ottaa koneisto kuten aina. Minun Oppitorini tulee juuri tähän saumaan ja muutenkin se on esimerkkinä opetuksen siirtymisestä nettiin.
Vihavainen
Professori Vihavainen on räjäyttänyt pankin. En tiedä ontuuko tuo vertaus paljon. Luin Uudesta Suomesta kommentteja ja luin HS:n nettilehdestä hänen kirjastaan tehdyn artikkelin. Tämä on tietysti vain pienenpieni osa keskustelusta, jota käydään ja tullaan käymään keskustelupalstoilla, lehdissä ja blogeissa.
Itse allekirjoitan täysin hänen mielipiteensä, olenhan samanlaisia esittänyt tässä blogissa ties kuinka kauan sitten. Minä en vain herättänyt keskustelua, pari blogituttavaa paheksui mielipiteitäni, mm. filosofian harrastaja Rauno Räsänen ja tamperelainen yhteiskuntatiedon ja elämäntaidon opettaja Pentti Ristilä, PR-mies.
Oletin, että näin tulee käymään, kun lama jatkuu. Nyt uskaltavat yhä useammat olla vastaan hillitöntä maahanmuuttoa. On paha merkki, kun ohjelmissa kerrotaan, että Suomesta on muodostunut pakolaisten toiveiden paratiisi. Jossakin Afrikassa tiedetään, että Suomeen kannattaa pyrkiä, sinne otetaan. Ruotsilla oli joskus se maine. Emme pysty vastaamaan näihin toiveisiin. Muu syrjäytynyt ja vähävarainen väestö turhautuu, kun se vertaa kuinka ulkomaalaiset saavat etuuksia tekemättä mitään.
Tietenkin on olemassa vainottuja, mutta moni on kuitenkin elintasopakolainen, joka käyttää hyväkseen Suomen hyvinvointia. Emme ehkä ole ansainneet hyvinvointivaltiotamme, mutta se meillä kuitenkin on. Ensisijaisesti pitäisi pitää huolta omista syrjäytyneistämme, tehdä kaikkensa, että heistä tulisi vastuunkantajia. Tietty syrjäytymisprosentti on tietenkin oltava.
Vihavainen kehuu, että venäläiset olisivat helpoimmin sopeutuva ryhmä. Eivät ainakaan minun tuntemani venäläisrouvat, joista tuskin yksikään tulee vaihtamaan vanhusten vaippoja. Heillä on motivaatio-ongelma, ainakin näillä minun rouvillani. He olivat jo niin ikääntyneitä ja urautuneita, että heistä ei ole Suomen pelastajiksi, mutta siitä enemmän myöhemmin.
Iranilaisesta pakolaisparista tuskin myöskään, mutta heillä oli toinen motivaatio ja draivi. He olivat olleet islamilaisia, mutta ovat nykyään kristittyjä. Venäläiset sitä epäilivät, sanoivat että he olivat tehneet uskonnon vaihdoksen vain muista syistä. Oli miten oli, eivät he mitään islamin puolesta puhujia ole, päin vastoin.
Kurssilla oli pari muuta, oikeata muslimia, mutta eivät he olleet mitenkään kiihkoilijoita, kulttuurisesti muslimeja, vaikka heillä ei edes tuntunut olevan paljoa tietoakaan, ei islamista kuten ei muustakaan. Vähän kouluja käyneitä.
Toinen on ahkera työmies, toinen on yrittänyt yrittäjänä, mutta epäonnistunut. Hänestä tuskin on enää työelämään, vaimo tosin käy työssä ja perheessä on pari lasta, joista varmaan kasvaa kunnon suomalaisia.
Periaatteessa olen tietenkin samoilla linjoilla islamin suhteen kuin Vihavainen. Kuulunhan maahanmuuttokriittisiin. En tosin sillä paljoa liputa.
Jopa vanha kiistakumppani Ikkunaiines on ryhtynyt maahanmuuttokriittiseksi. Hänellä on salonkinsa, jossa on muutama aivan ok -osanottaja.
Periaatteessa suvaitsevaistolla on moraalinen etulyöntiasema. On tietysti moraalisesti korkeatasoista haluta auttaa. Mutta jos hintana on, että maa menee sekaisin esim. islamista, slummeista ja liiasta passivisten huollettavien määrästä ja kantaväestön huolesta, sillä on tehty karhunpalvelus koko joukolle. Joskus paha voi olla parempi kuin hyvä.
Jo että maassa on näitä tuontivaimoja on suuri virhe. Jos venäläiset ovat tuollaisia kuin ovat ja liitot ovat sitä, mitä he kuvaavat, se on väärin. Miehet eivät ensialun jälkeen puhu eikä pukahda, karjaisevat ehkä vain suu kiinni. Voiko avio-onnikaan siinä kukoistaa vaikka kuinka venäläisvaimo punaisi ja laittaisi ruokaa, tuskin se onni kukoistaa silloin vuoteessakaan. Mitä miehet siitä saavat? Minun mielestäni onnistuneen sihteen pitäisi olla toveruutta ja ajatuksenvaihtoa - siksi kai olenkin yksin, vain pieni prosentti seksiä, joka tietenkin voi olla suolana kaiken aikaa. Minun suhteeni viimeiseen tyttöystävään perustui vain seksille, en osannut kunnioittaa tuota naista. Hänen mielipiteitään ja ajatuksiaan. Hän oli minusta tietämätön, jopa tyhmä. Niin ovat nämä venäläisnaisetkin, joita yritin opettaa.
Asialla on tietenkin toinen puolensa. Kansainvälistyminen on myös hyväksi. Suomessa on paljon tyhmää sisäsiittoisuutta, ei tämä mikään Paratiisi ole. Ihminen on ihminen kaikkialla ja hänellä saattaa olla pyrkimys hyvään, mitä se sitten onkaan.
Minun maahanmuuttokriittisyyteni lähtee sellaisesta oletuksesta, että yleensä asioilla on taipumus mutkistua. Ihminen pystyy sekoittamaan kaikki systeemit, hässäköimään, ryssimään jne. Olin ja olen sitä mieltä, että huolimatta kaikista valtion komiteamietinnöistä, hyvistä aikomuksista, paljosta palaneesta tupakasta, maahanmuutostakin tulee pannukakku. Ihminen panee mutkat suoriksi, oikaisee systeemit, sopeuttaa jne.
Kun odotetaan hedelmöittävää maahanmuuttoa, saadaankin kiihkoilevia partasuu-muslimeja, heidän vaimojansa - käveleviä säkkejä, jotka sikiävät niin maan perkeleesti. Kaikille on järjestettävä koulutusta, huoltoa ja kaikkea hyvää. Se nielaisee helpolla kaikki resurssit, eikä alleen laskeville vanhuksille paljoa jää.
Kyllähän sitten aikaa myöten tulee hyviäkin seurauksia. Asioilla on myös taipumus järjestyä. Maahanmuuttajat, ainakin osa heistä sitten todella hedelmöittävät tätä sisäsiittoista kansakuntaa. Ruotsissa on jo nähtävillä tätäkin. On kosolti hyvin koulutettuja maahanmuuttajia, taiteilijoita, yrittäjiä jopa poliitikkoja. Liikutun aina, kun televisiossa kerrotaan urheista, sortoa vastustavista ihmisistä jossakin kehitysmaassa, samoin kuin onnistuneista maahanmuuttajista.
Asia on todella monipiippuinen, itse konservatiivisena ja vanhana ihmisenä haluaisin pitää asiat entisellään, katsella enimmäkseen suomalaisia kasvoja, vaikka ne tietysti ärsyttävät nekin.
Itse allekirjoitan täysin hänen mielipiteensä, olenhan samanlaisia esittänyt tässä blogissa ties kuinka kauan sitten. Minä en vain herättänyt keskustelua, pari blogituttavaa paheksui mielipiteitäni, mm. filosofian harrastaja Rauno Räsänen ja tamperelainen yhteiskuntatiedon ja elämäntaidon opettaja Pentti Ristilä, PR-mies.
Oletin, että näin tulee käymään, kun lama jatkuu. Nyt uskaltavat yhä useammat olla vastaan hillitöntä maahanmuuttoa. On paha merkki, kun ohjelmissa kerrotaan, että Suomesta on muodostunut pakolaisten toiveiden paratiisi. Jossakin Afrikassa tiedetään, että Suomeen kannattaa pyrkiä, sinne otetaan. Ruotsilla oli joskus se maine. Emme pysty vastaamaan näihin toiveisiin. Muu syrjäytynyt ja vähävarainen väestö turhautuu, kun se vertaa kuinka ulkomaalaiset saavat etuuksia tekemättä mitään.
Tietenkin on olemassa vainottuja, mutta moni on kuitenkin elintasopakolainen, joka käyttää hyväkseen Suomen hyvinvointia. Emme ehkä ole ansainneet hyvinvointivaltiotamme, mutta se meillä kuitenkin on. Ensisijaisesti pitäisi pitää huolta omista syrjäytyneistämme, tehdä kaikkensa, että heistä tulisi vastuunkantajia. Tietty syrjäytymisprosentti on tietenkin oltava.
Vihavainen kehuu, että venäläiset olisivat helpoimmin sopeutuva ryhmä. Eivät ainakaan minun tuntemani venäläisrouvat, joista tuskin yksikään tulee vaihtamaan vanhusten vaippoja. Heillä on motivaatio-ongelma, ainakin näillä minun rouvillani. He olivat jo niin ikääntyneitä ja urautuneita, että heistä ei ole Suomen pelastajiksi, mutta siitä enemmän myöhemmin.
Iranilaisesta pakolaisparista tuskin myöskään, mutta heillä oli toinen motivaatio ja draivi. He olivat olleet islamilaisia, mutta ovat nykyään kristittyjä. Venäläiset sitä epäilivät, sanoivat että he olivat tehneet uskonnon vaihdoksen vain muista syistä. Oli miten oli, eivät he mitään islamin puolesta puhujia ole, päin vastoin.
Kurssilla oli pari muuta, oikeata muslimia, mutta eivät he olleet mitenkään kiihkoilijoita, kulttuurisesti muslimeja, vaikka heillä ei edes tuntunut olevan paljoa tietoakaan, ei islamista kuten ei muustakaan. Vähän kouluja käyneitä.
Toinen on ahkera työmies, toinen on yrittänyt yrittäjänä, mutta epäonnistunut. Hänestä tuskin on enää työelämään, vaimo tosin käy työssä ja perheessä on pari lasta, joista varmaan kasvaa kunnon suomalaisia.
Periaatteessa olen tietenkin samoilla linjoilla islamin suhteen kuin Vihavainen. Kuulunhan maahanmuuttokriittisiin. En tosin sillä paljoa liputa.
Jopa vanha kiistakumppani Ikkunaiines on ryhtynyt maahanmuuttokriittiseksi. Hänellä on salonkinsa, jossa on muutama aivan ok -osanottaja.
Periaatteessa suvaitsevaistolla on moraalinen etulyöntiasema. On tietysti moraalisesti korkeatasoista haluta auttaa. Mutta jos hintana on, että maa menee sekaisin esim. islamista, slummeista ja liiasta passivisten huollettavien määrästä ja kantaväestön huolesta, sillä on tehty karhunpalvelus koko joukolle. Joskus paha voi olla parempi kuin hyvä.
Jo että maassa on näitä tuontivaimoja on suuri virhe. Jos venäläiset ovat tuollaisia kuin ovat ja liitot ovat sitä, mitä he kuvaavat, se on väärin. Miehet eivät ensialun jälkeen puhu eikä pukahda, karjaisevat ehkä vain suu kiinni. Voiko avio-onnikaan siinä kukoistaa vaikka kuinka venäläisvaimo punaisi ja laittaisi ruokaa, tuskin se onni kukoistaa silloin vuoteessakaan. Mitä miehet siitä saavat? Minun mielestäni onnistuneen sihteen pitäisi olla toveruutta ja ajatuksenvaihtoa - siksi kai olenkin yksin, vain pieni prosentti seksiä, joka tietenkin voi olla suolana kaiken aikaa. Minun suhteeni viimeiseen tyttöystävään perustui vain seksille, en osannut kunnioittaa tuota naista. Hänen mielipiteitään ja ajatuksiaan. Hän oli minusta tietämätön, jopa tyhmä. Niin ovat nämä venäläisnaisetkin, joita yritin opettaa.
Asialla on tietenkin toinen puolensa. Kansainvälistyminen on myös hyväksi. Suomessa on paljon tyhmää sisäsiittoisuutta, ei tämä mikään Paratiisi ole. Ihminen on ihminen kaikkialla ja hänellä saattaa olla pyrkimys hyvään, mitä se sitten onkaan.
Minun maahanmuuttokriittisyyteni lähtee sellaisesta oletuksesta, että yleensä asioilla on taipumus mutkistua. Ihminen pystyy sekoittamaan kaikki systeemit, hässäköimään, ryssimään jne. Olin ja olen sitä mieltä, että huolimatta kaikista valtion komiteamietinnöistä, hyvistä aikomuksista, paljosta palaneesta tupakasta, maahanmuutostakin tulee pannukakku. Ihminen panee mutkat suoriksi, oikaisee systeemit, sopeuttaa jne.
Kun odotetaan hedelmöittävää maahanmuuttoa, saadaankin kiihkoilevia partasuu-muslimeja, heidän vaimojansa - käveleviä säkkejä, jotka sikiävät niin maan perkeleesti. Kaikille on järjestettävä koulutusta, huoltoa ja kaikkea hyvää. Se nielaisee helpolla kaikki resurssit, eikä alleen laskeville vanhuksille paljoa jää.
Kyllähän sitten aikaa myöten tulee hyviäkin seurauksia. Asioilla on myös taipumus järjestyä. Maahanmuuttajat, ainakin osa heistä sitten todella hedelmöittävät tätä sisäsiittoista kansakuntaa. Ruotsissa on jo nähtävillä tätäkin. On kosolti hyvin koulutettuja maahanmuuttajia, taiteilijoita, yrittäjiä jopa poliitikkoja. Liikutun aina, kun televisiossa kerrotaan urheista, sortoa vastustavista ihmisistä jossakin kehitysmaassa, samoin kuin onnistuneista maahanmuuttajista.
Asia on todella monipiippuinen, itse konservatiivisena ja vanhana ihmisenä haluaisin pitää asiat entisellään, katsella enimmäkseen suomalaisia kasvoja, vaikka ne tietysti ärsyttävät nekin.
Yksinäisyys iskee
Takana on osittain kaaosmainen työjakso. Jäljellä on kuukauden aika, jolloin kurssini osanottajat ovat ns. työelämävalmennuksessa. Minun on käytävä heitä katsomassa ja käynkin, mutta henkisesti olen irrottautumassa.
Tämä opetusjuttu meni osittain plakkariksi. Olin varmaan liian kiltti. Sain muutamalta opiskelijalta kovaa kritiikkiä: "He eivät ole oppineet mitään." Otin yhteyttä TE-keskuksen vastaavaan henkilöön ja hän otti siitä nokkiinsa, teki ns. tarkastuksen ja nosti helvetin irti. Hän vaati kurssinjärjestäjäfirmalta selvityksiä. Firma tilasi paikalle viikoksi naisen, joka aikoinaan aloitti kurssin, mutta on nyt lähempänä kotiseutuaan maahanmuuttajakouluttajana. Minä tulin hänen seuraajakseen. Hän teki testejä, joilla pyrki osoittamaan, että opiskelijat ovat jotakin oppineet. Kyllä he ovatkin, mutta asia on paljon monimutkaisempi.
Minun täytyy tätä asiaa kirjoittaa ylös jonnekin. Se on pitkä prosessi ja voin sen julkaista vasta ehkä kuukausien päästä. Maalaisen blogi on piilossa, joten voin kirjoittaa tänne. Motivaatiota ei ole kirjoittaa esim. word-tekstiä. Olen lähes seitsemän vuoden bloggaamisen jälkeen tottunut jo niin blogimuotoon, että tämä se on.
Ensinnäkin omat kuulumiset. Olen hakenut työpaikkoja, mutta näyttää siltä etten sellaista tule saamaan. Minulla on nyt hyvä asunto, neutraalissa ympäristössä ja kaupungissa, ei Björkbodan pienessä tuppukylässä. Kävin muutaman opiskelijan kanssa paikallisessa kolmannen sektorin talossa. Olen ollut hengessä kiinnostunut vapaaehtoistyöstä ja aion mennä talolle uudestaan tutkimaan, olisiko minulle siellä toimintamahdollisuuksia. Voisin olla jonkun yhdyshenkilö ja myös pitää esim. tietokoneopetusta. Jos olisi jokin keskustelukerho, ehkä voisin toimia sielläkin, jos se vain olisi antoisaa. Nyt kun ei ole opettamaan menoa, tuntuu heti yksinäisemmältä.
Työnantaja saattaa lähettää minut pariksi viikoksi jonnekin. Tuolla talolla on menossa vapaaehtoistyöntekijöitä valmentava kurssi, mutta tuskin voin mennä sinne, jos lähden keikalle. Sitten haluan myös käydä tapaamassa lapsenlapsia, ehkä kuitenkin vasta joulukuussa. En voine ilmoittautua kurssille, ehkä vasta vuoden päästä sitten, jos täällä asun. Sekin vielä. Olemme tyttären kanssa suunnitelleet, että hankimme talon minulle eläkepäiviksi läheltä heitä. Tosin ruotsalaiseen eläkkeeseen on aikaa, rahaa on vain vähän. Miten voisin muuttaa työttömänä, täällä sentään on tiedossa 1200-1300 €:n ansiosidonnainen, jolta en enää ksäitykseni mukaan tule putoamaan pois, ikäni takia. Sillä jotenkin pärjää, vaikka vuokra onkin melkoinen. Toisaalta asunto on moderni, siinä on sauna. Ahdasta tosin on.
Puoli vuotta vaivasi allergia, joka osoittautui apaschipuu-allergiaksi. Silmät olivat ajetuksissa ja jopa polvetkin kipeytyivät. Etera-niminen vakuutusyhtiö, joka talon omistaa ei suostunut maksamaan mitään korvausta pilalle menneestä asumisesta. Saunan lauteet vaihdettiin, liian pitkän ajan jälkeen - ja vaiva katosi. Yritin miettiä kostoa, mutta en ole onnistunut tekemään mitään. En tiedä, kun kuluttaja-asiamies-järjestelmä on muuttunut, valtiollistunut, onko olemassa enää muuta kuin palvelunumero. Yritin tarjota juttua lehteen, mutta se ei uskaltanut, verukkeita oli.
Talossa on ihmisiä, jotka jatkuvasti kärsivät silmäoireista. Joku kertoi, etteivät he lämmitä saunaa. Ihmiset valittivat "paskan hajusta". Yksi kosto voisi olla, että laitan ihmisten postiluukusta paperin, jossa kerron, että vuokranantaja vaihdatti lauteet, olisihan sekin jotakin. Tulisi ainakin kustannuksia. Toisaalta en halua tässä vaiheessa tulla tunnetuksi. En halua myöskään kirjoittaa yleisönosastoon. Ei lehti sitä edes julkaisisi, uskon.
Minusta myös paikallinen isännöitsijä, nimeltä Anni Yli-Vallo on toiminut epäeettisesti, kun ei kertonut tuosta apaschi-ongelmasta, kun menin valittamaan silmien kirvelyä. Samoin asuntoja vuokraava yhtiö SKV, joka pokkana vuokraa asuntoja, joissa on ONGELMA. Kävin kyllä molemmissa paikoissa haukkumassa. Osoittautui, että hajusta yms. oli valitettu, mutta Yli-Vallo ei sanonut mitään. Ehkä on kyseessä paikallinen Mafia.
Tämä kyllä kertoo suomalaisesta kiltteydestä. Ihmiset kärsivät, mutta eivät osaa tehdä mitään sen eteen. Tapasin käytävässä jonkun, joka sanoi, ettei mitään ongelmaa ole. Osalla ei varmaankaan olekaan. En minäkään ole ollut erityisen allerginen ennen. Olen ajatellut, että tässä senioritalossa on vanhoja ja sairaita ihmisiä, jotka eivät monien vaivojensa joukosta edes osaa erottaa uusia.
Siispä taitaa olla pakko jäädä toistaiseksi tänne. Ei siinä mitään. Tornio on hieno kaupunki. Minulla on hieno kävelyreitti, joka ensin menee maatuvan kaupunginlahden itärantaa, jatkuu Suensaaren pohjoisosaan ja golfkentän ohi. Golfkenttä on kummankin maan puolella, siellä on hienoja vesistöjä ja tie vie Tornionjoen rantaa, vettä on molemmin puolin. Golf-kentän puolella on tosin tunkkaisempaa, kun virtaus on kesällä vähentynyt. Joskus näkee tielle ja sen yli lentäneitä palloja ja ajattelee, että saako sitä päähänsä kohta sellaisen kuulan.
Nyt näihin aikoihin etelään matkalle kokoontuneita joutsenia on kerääntynyt suvantopaikan pohjoispäähän. Niiden äänet kuuluvat. Eilen kiikaroin niitä. kiikari on aika pieni. Joku nainen pysähtyi juttelemaankin, mutten hoksannut ruveta flirttailemaan.
Golfkentän pohjoispäässä tie kapenee ja menee polkuna nokkospöheikön läpi Ruotsin puolelle, Kukkolankoskelle ja Övertårneolle menevälle tielle. Palaan sitä myöten usein Kaupunginlahden länsipuolelle rakennetulle polulle, joka on uusi. Viime talvena sitä ei juuri näkynyt lumen alta. Huomasin sen vasta keväällä, lumien alkaessa sulaa. Siinä oli alussa karkea sepelipinta, keväällä siihen ajettiin ja levitettiin hienompaa ainesta ja siitä tuli oikein hieno.
Joskus menen Mattilan kautta Ruotsin puolen kaupoille, joissa hintataso on kohtuullinen. Kannan usein repun täynnä tavaraa. Aiemmin kävin pällistelemässä Ikeaa. Muutaman kerran olen kävellyt Haaparannalla ja toki tutustunut myös Tornion joen itäpuoleen. Pari kertaa ajanut mopolla ja pari kertaa pyörällä. Liian vähän. Olen tehnyt Oppitoria. Nyt en enää keksi siihen asiaa, kurssikin on ohi. Nyt alkaa bloggaaminen taas maistua. Aiemmin herätin kuulemma pahennusta firman naisissa, uutta se ei ole, pahennusta olen herättänyt paljonkin blogihistoriani aikana, milloin nimettömissä sukulaisissa, milloin ekoyhteisöläisissä, mielisairaalan väessä, Björkbodan olutveikoissa, myös museon väessä jne, jne..
Keväällä katselin uivia piisameita, pesäpuuhissa nekin olivat. Koko kevään ja kesän oli hienoa seurata linnunpoikueita. Lahdella ui myös joutsenperhe, joka on kasvattanut komeita poikasia. Tämä perhe ei ole liittynyt jonkin kilometrin päässä mekastavaan joutsenlaumaan vaan soljuu ylväästi lahdella. Siellä on monia vesilintulajeja, pieniä siroja kahlaajia, nokikanoja ja ties mitä. En tunne lintuja erityisemmän hyvin. Vävy ja lapsenlapsi kävivät myös kalalla lahdella ja toivat muutaman hauenpurrin, jotka maistuivat mudalle. Söin ne silti, kun ne oli kalastettu.
Kalaruokaa saa vieressä nousevasta Kalottialueen ehkä suurimmasta ostoskeskuksesta, nimeltä Rajalla. Norjan lohesta oli kesällä usein tarjouksia. Olen ostanut myös muuta kalaa kuten muikkua ja myös Perämeren lohta, josta en erityisemmin pitänyt. Siis vähemmän kuin kassilohesta.
Oli aika outoa muuttaa pienestä Björkbodan kylästä, jossa oli hieman kioskia suurempi kauppa tällaisen kauppakeskuksen viereen. Autoni on (lähes käyttämättä) kauppekeskuksen hallin jatkeena olevassa yksityisessä autohallissa maan alla. Luopuisin mielelläni autosta. En ole sitä juurikaan käyttänyt.
Minulla ei ollut kumisaappaita, olisin mielelläni katsonut laajemmallekin, nytkin jalat kastuivat. Ampiaispesän jälkiä oli samassa paikassa kuin oli ollut silloin, kun paikalla oli niitty. Olisin mielelläni juonut vettä purosta, jos sen olisin löytänyt. Puro tuli oikeasta lähteestä ja vesi oli hyvää ennen vanhaan. Valtaoja, Haisuoja, joka oli varmaan tehty konevoimin sodan jälkeen, oli jäjellä, mutta se oli löytänyt uusia uomia. Vesi oli yhä ruosteista, maun muistan yhä. Osalta meidän entisiä peltoja oli kuorittu humus. Jäljellä oli sorapohja. Osassa oli jonkinlaista siirtolapuutarhapalstaa, mutta aika tavalla rikkaruohojen vallassa olevaa.
Lentokenttä oli aidattu, siellä pörräsi helikopteri. Kävin lähellä kentän keskusta, jossa oli muutamia halleja. Toisella puolella oli kylän jätevesipuhdistamo, jota alettiin rakentaa jo kauan sitten, varmaankin aika pian kylästä muuttoni jälkeen.
Aukealle ja meidän aidan taakse oli rakennettu uusia taloja. Eeli Annebergin hirsitalo oli jäljellä, mutta jo vuosikymmeniä eri omistajalla. Serkkuni Erkki, josta piti tulla sen talon isäntä elää yhä, nyt jo kitkeranä vanhuksena ja Kajaanissa. Martista, toisesta pojasta tuli joltinenkin kirjoittaja, jonka murrejutuista ja muistelmista olen saanut lukea sisareni kautta. En käynyt toisen Annebergin talolla. Laurin leski, Aune yhä elää. Hän on varmaan yhä pirteä ja vieraanvarainen, ainakin vielä jokin vuosi sitten kävi vielä suolla poimimassa hilloja. Varmaankin hilloja ja leipäjuustoa olisi löytynyt pakasteesta. Entiset leikkitoverit serkun pojat ovat kuulemma närkästyneet tästä blogista, joten en viitsinyt mennä avaamaan haavoja.
Martin muistelmien katkelmien kautta sain tietää vähän enemmän sen perheen elämästä. Hän kirjoitti oikein herkästi ja oivaltavasti omasta lapsuudestaan, johon liittyi menetyksiä. Perheessä oli keuhkotautia, pikkusisar ja äiti kuolivat siihen. Hän oli Ruotsissa sotalapsena ja koki syrjintää ja kiusaamista koulussa sieltä palattuaan.
Hänen pahaksi hengekseen ja hakkaajakseen ilmaantui yllättäen opettaja Kauno Laine, jonka minä muistan ihan asiallisena opettajana, joka ei ollut minulla. Hän oli ennen Rissasen Tellervoa Kunnankirjaston pitäjänä ja muistan hänet ystävällisenä setänä. Siellä kävi myös (Pentti) Ruonaniemi, niminen mies, josta tuli sittemmin Lapin kirjailija. Hän oli kai matsäalan ammattimies, kassööri tai jotakin. Hän oli naimissa jonkun Postilan tyttären kanssa, jonka luona muistan käyneeni joskus viemässä neulomistyötä. Veli tilasi ensimmäisiä teryleenihousuja Anttilasta. Ne piti kuulemma kastaa vedessä joka päivä ja niin Markku tekikin, aluksi, mutta kai sittemmin väsyi. Sitä ennen piti housut käydä lyhennyttämässä ja hän pani minut asialle. Ruonaniemen mainitsee muuten Hannu Mäkelän yhdeksi isähahmoistaan isästään kertovassa kirjassa. Hänen isänsä oli vieroksuva isä ja Hannu haki korvike-isiä. Silloin Mäkelä oli Otavan kirjallisuudessa jonain päällikkönä ja päätti paljonkin julkaistavasta kirjallisuudesta.
Itse Hannu Mäkelä ei kai koskaan itse osannut tehdä oikein myyvää kirjaa. Hänen kirjansa olivat kai aika pessimistisiä, mikä sinänsä puhuttelee minua itseäni.
Tapasin muuten Veli-Markunkin kesällä, kun kävimme Rovaniemellä retkellä. Hän on harmaatukkainen, charmikas herrasmies, josta venäläisnaiset pitivät. Joku sanoi, että hän on positiivista energiaa tuottava tyyppi, kuulemma toisin kuin minä. Sanoja itse tosin on aivan eriskummallinen tyyppi, joten med nypa salt...
Markku piti meille hienon Rovaniemen opastuksen. Emme ehtineet juuri puhumaan. Myöhemmin sain kuulla sisareltani, että hänen nuorin poikansa oli pahoinpidelty pahoin jossakin rock-festarissa Kemissä. Markku ei sanonut mitään asiasta, en tosin minäkään olisi sanonut. Kemi on muuten tullut tunnetuksi väkivallasta viime aikoina. En nyt muista tarkemmin, mutta lehtijuttuja oli kesällä. Kemiin on otettu pakolaisia ja maahanmuuttajia, tulossa voi olla jotakin silläkin saralla. Itse en ole venäläiskokemukseni johdosta tullut yhtään myötämielisemmäksi, mutta siitä tulen kirjoittamaan toiste. Tässä on linkki erään professorin kannanottoon, jonka otin ylös. Se on suurin piirtein samanlaista "maahanmuuttovastaisuutta", jota itsekin edustan ja olen tähän blogiin kirjoittanut.
Sodankylän matkalla kävin vielä Luostolla ja kiipesin puiset portaat Ukko-Luoston laelle. Vaikka Luoston kylän keskusta olikin sitä kuuluisaa keloslummia, vain muutaman sadan metrin päässä alkoi "koskematon luonto", karu ja villi. Tunturin rinteella ja laella oli mustikoita, variksenmarjaa ja puolukoita, joita riivin suuhuni ja sain janoni sammutettua. Tuli halu palata niille vaellusreiteille, jo ehkä tänä talvena, jos tänne Lappiin jään. Kourallinen variksenmarjoja maistuu miedolta ja raikkaalta, kuoret syljin ulos. Joskus Keuruulla tein variksenmarjoista tuoremehua viinhapolla. Siitä tuli aivan toisenmakuista juomaa; siinä maistui metsä.
Kelokylässä oli irrallaan kesy valkoinen porokin. Vain muutama naisporukka oli poluilla. Hotellissa sen sijaan oli vilinää. Tunturiin tullaan nauttimaan alkoholia ja pitämään sillä tavoin "hauskaa". Minä menisin mieluummin vaeltamaan.
Ehkä saatan vielä löytää sydänkäpysenkin, jonka kanssa kulkea. Voi olla, että mahdollisuuteni ovat jo menneet. Kovin arkista mummoa en edes välittäisi ottaa. Pitäisi olla ainakin vähän henkevyyttä ja myös seksuaalisuutta. Tuskin edes osaan enää syttyä, vaikka seksuaalisuus tosin on yhä olemassa, ei se siitä kiinni ole.
Matkalla pysähdyin myös kauheassa Joulupukin pajakylässä pitämässä itseäni parempana ihmisenä laaturihkaman keskellä.
En ole paljoa muuta ajanut kuin silloin myös, kun tyttären perhe oli käymässä. Vein heidät Bodeniin. He tulivat junalla. Tytär on rautatieläinen ja perhe sai vapaaliput. Tosin Haaparantaan asti henkilöliikennettä ei ole, se alkaa n. kolmen vuoden päästä, kun rataosuus saadaan sähköistettyä.
Tämä blogimerkintä pitkän ajan jälkeen, alkoi kuvaamalla jokapäiväsitä kävelyreittiäni joka menee Haaparannan kautta. Lähes jokainen vastaantulija tuntuu puhuvan siellä suomea, lapsetkin yllättäen. Tornio ja rajasta 50 metrin päässä asuminen on mukavaa. Olo tuntuu kansainväliseltä. Kauppakeskuksen Ruotsin puoleista osuutta aletaan rakentaa. Nyt tehdään suurta kaarta, joka on maassa, ei pystyssä. Sen varteen tulee kuulemma myyntipuoteja.
Olin katsomassa kuningasperhettä kun he olivat "vihkimässä" kauppakeskuksen jatkorakentamisen alkua. Silvia ja Kunkku olivat siipiänsä myöten ja antoivat nuoren Victorian loistaa. Hän otti kontaktia yleisöön, halasi lapsia ja hymyili ja vilkutti. Olin heistä parin kymmenen metrin päässä.
Viime talvena hiihdin ainakin puolitusinaa kertaa Tornion joen jäällä aina niin kauas kuin avomeri alkoi, Hanhikari oli kai paikan nimi ja sinne oli matkaa n. 12 km. Loistavat aurinkoiset retket ja hyvä keli. Latu meni Ruotsin puolella. Torniossakin on hiihtokeskus, mutta oli niin luontevaa mennä Ruotsin puolta. Ladulle pääsi melkein kotiovelta. Siitä ajoivat myös moottorikelkat. Nyt on odottamassa hiihtotalvi. Tapasin Ikealla myös entisen oppilaani äidin. He ovat monien ruotsinsuomalaisten tavoin muuttaneet Haaparannalle, asuvat kesäajan Keminmaalla miehen kotitaloa. Vanhentuneet ovat hekin, mutta oli paljon yhteisiä muistoja. Martti on omistautunut ruumiinkulttuurille, hän on joku vuosi sitten hiihtänyt Vaasa-hiihdonkin. Pyysin häntä vahaamaan sukseni, joille ei ole oston jälkeen tehty perusvahausta. En ole heitä nähnyt kesäaikana.
Osaisin vahaamisen kai minäkin, mutta ei ole oikein tilaa sitä tehdä. Olen käynyt voitelukurssinkin olympiavoittajan ohjaamana. Parvekekin on rojua täynnä. Onneksi se on lasitettu, vaikka lunta tupruttikin sisään. Ei siellä parvekkeella edes viihtyisi. Se on eka kerroksessa ja parkkihallin ajoluiskan vieressa. Se on hyvä varastotila.
Tämä opetusjuttu meni osittain plakkariksi. Olin varmaan liian kiltti. Sain muutamalta opiskelijalta kovaa kritiikkiä: "He eivät ole oppineet mitään." Otin yhteyttä TE-keskuksen vastaavaan henkilöön ja hän otti siitä nokkiinsa, teki ns. tarkastuksen ja nosti helvetin irti. Hän vaati kurssinjärjestäjäfirmalta selvityksiä. Firma tilasi paikalle viikoksi naisen, joka aikoinaan aloitti kurssin, mutta on nyt lähempänä kotiseutuaan maahanmuuttajakouluttajana. Minä tulin hänen seuraajakseen. Hän teki testejä, joilla pyrki osoittamaan, että opiskelijat ovat jotakin oppineet. Kyllä he ovatkin, mutta asia on paljon monimutkaisempi.
Minun täytyy tätä asiaa kirjoittaa ylös jonnekin. Se on pitkä prosessi ja voin sen julkaista vasta ehkä kuukausien päästä. Maalaisen blogi on piilossa, joten voin kirjoittaa tänne. Motivaatiota ei ole kirjoittaa esim. word-tekstiä. Olen lähes seitsemän vuoden bloggaamisen jälkeen tottunut jo niin blogimuotoon, että tämä se on.
Ensinnäkin omat kuulumiset. Olen hakenut työpaikkoja, mutta näyttää siltä etten sellaista tule saamaan. Minulla on nyt hyvä asunto, neutraalissa ympäristössä ja kaupungissa, ei Björkbodan pienessä tuppukylässä. Kävin muutaman opiskelijan kanssa paikallisessa kolmannen sektorin talossa. Olen ollut hengessä kiinnostunut vapaaehtoistyöstä ja aion mennä talolle uudestaan tutkimaan, olisiko minulle siellä toimintamahdollisuuksia. Voisin olla jonkun yhdyshenkilö ja myös pitää esim. tietokoneopetusta. Jos olisi jokin keskustelukerho, ehkä voisin toimia sielläkin, jos se vain olisi antoisaa. Nyt kun ei ole opettamaan menoa, tuntuu heti yksinäisemmältä.
Työnantaja saattaa lähettää minut pariksi viikoksi jonnekin. Tuolla talolla on menossa vapaaehtoistyöntekijöitä valmentava kurssi, mutta tuskin voin mennä sinne, jos lähden keikalle. Sitten haluan myös käydä tapaamassa lapsenlapsia, ehkä kuitenkin vasta joulukuussa. En voine ilmoittautua kurssille, ehkä vasta vuoden päästä sitten, jos täällä asun. Sekin vielä. Olemme tyttären kanssa suunnitelleet, että hankimme talon minulle eläkepäiviksi läheltä heitä. Tosin ruotsalaiseen eläkkeeseen on aikaa, rahaa on vain vähän. Miten voisin muuttaa työttömänä, täällä sentään on tiedossa 1200-1300 €:n ansiosidonnainen, jolta en enää ksäitykseni mukaan tule putoamaan pois, ikäni takia. Sillä jotenkin pärjää, vaikka vuokra onkin melkoinen. Toisaalta asunto on moderni, siinä on sauna. Ahdasta tosin on.
Puoli vuotta vaivasi allergia, joka osoittautui apaschipuu-allergiaksi. Silmät olivat ajetuksissa ja jopa polvetkin kipeytyivät. Etera-niminen vakuutusyhtiö, joka talon omistaa ei suostunut maksamaan mitään korvausta pilalle menneestä asumisesta. Saunan lauteet vaihdettiin, liian pitkän ajan jälkeen - ja vaiva katosi. Yritin miettiä kostoa, mutta en ole onnistunut tekemään mitään. En tiedä, kun kuluttaja-asiamies-järjestelmä on muuttunut, valtiollistunut, onko olemassa enää muuta kuin palvelunumero. Yritin tarjota juttua lehteen, mutta se ei uskaltanut, verukkeita oli.
Talossa on ihmisiä, jotka jatkuvasti kärsivät silmäoireista. Joku kertoi, etteivät he lämmitä saunaa. Ihmiset valittivat "paskan hajusta". Yksi kosto voisi olla, että laitan ihmisten postiluukusta paperin, jossa kerron, että vuokranantaja vaihdatti lauteet, olisihan sekin jotakin. Tulisi ainakin kustannuksia. Toisaalta en halua tässä vaiheessa tulla tunnetuksi. En halua myöskään kirjoittaa yleisönosastoon. Ei lehti sitä edes julkaisisi, uskon.
Minusta myös paikallinen isännöitsijä, nimeltä Anni Yli-Vallo on toiminut epäeettisesti, kun ei kertonut tuosta apaschi-ongelmasta, kun menin valittamaan silmien kirvelyä. Samoin asuntoja vuokraava yhtiö SKV, joka pokkana vuokraa asuntoja, joissa on ONGELMA. Kävin kyllä molemmissa paikoissa haukkumassa. Osoittautui, että hajusta yms. oli valitettu, mutta Yli-Vallo ei sanonut mitään. Ehkä on kyseessä paikallinen Mafia.
Tämä kyllä kertoo suomalaisesta kiltteydestä. Ihmiset kärsivät, mutta eivät osaa tehdä mitään sen eteen. Tapasin käytävässä jonkun, joka sanoi, ettei mitään ongelmaa ole. Osalla ei varmaankaan olekaan. En minäkään ole ollut erityisen allerginen ennen. Olen ajatellut, että tässä senioritalossa on vanhoja ja sairaita ihmisiä, jotka eivät monien vaivojensa joukosta edes osaa erottaa uusia.
Siispä taitaa olla pakko jäädä toistaiseksi tänne. Ei siinä mitään. Tornio on hieno kaupunki. Minulla on hieno kävelyreitti, joka ensin menee maatuvan kaupunginlahden itärantaa, jatkuu Suensaaren pohjoisosaan ja golfkentän ohi. Golfkenttä on kummankin maan puolella, siellä on hienoja vesistöjä ja tie vie Tornionjoen rantaa, vettä on molemmin puolin. Golf-kentän puolella on tosin tunkkaisempaa, kun virtaus on kesällä vähentynyt. Joskus näkee tielle ja sen yli lentäneitä palloja ja ajattelee, että saako sitä päähänsä kohta sellaisen kuulan.
Nyt näihin aikoihin etelään matkalle kokoontuneita joutsenia on kerääntynyt suvantopaikan pohjoispäähän. Niiden äänet kuuluvat. Eilen kiikaroin niitä. kiikari on aika pieni. Joku nainen pysähtyi juttelemaankin, mutten hoksannut ruveta flirttailemaan.
Golfkentän pohjoispäässä tie kapenee ja menee polkuna nokkospöheikön läpi Ruotsin puolelle, Kukkolankoskelle ja Övertårneolle menevälle tielle. Palaan sitä myöten usein Kaupunginlahden länsipuolelle rakennetulle polulle, joka on uusi. Viime talvena sitä ei juuri näkynyt lumen alta. Huomasin sen vasta keväällä, lumien alkaessa sulaa. Siinä oli alussa karkea sepelipinta, keväällä siihen ajettiin ja levitettiin hienompaa ainesta ja siitä tuli oikein hieno.
Joskus menen Mattilan kautta Ruotsin puolen kaupoille, joissa hintataso on kohtuullinen. Kannan usein repun täynnä tavaraa. Aiemmin kävin pällistelemässä Ikeaa. Muutaman kerran olen kävellyt Haaparannalla ja toki tutustunut myös Tornion joen itäpuoleen. Pari kertaa ajanut mopolla ja pari kertaa pyörällä. Liian vähän. Olen tehnyt Oppitoria. Nyt en enää keksi siihen asiaa, kurssikin on ohi. Nyt alkaa bloggaaminen taas maistua. Aiemmin herätin kuulemma pahennusta firman naisissa, uutta se ei ole, pahennusta olen herättänyt paljonkin blogihistoriani aikana, milloin nimettömissä sukulaisissa, milloin ekoyhteisöläisissä, mielisairaalan väessä, Björkbodan olutveikoissa, myös museon väessä jne, jne..
Keväällä katselin uivia piisameita, pesäpuuhissa nekin olivat. Koko kevään ja kesän oli hienoa seurata linnunpoikueita. Lahdella ui myös joutsenperhe, joka on kasvattanut komeita poikasia. Tämä perhe ei ole liittynyt jonkin kilometrin päässä mekastavaan joutsenlaumaan vaan soljuu ylväästi lahdella. Siellä on monia vesilintulajeja, pieniä siroja kahlaajia, nokikanoja ja ties mitä. En tunne lintuja erityisemmän hyvin. Vävy ja lapsenlapsi kävivät myös kalalla lahdella ja toivat muutaman hauenpurrin, jotka maistuivat mudalle. Söin ne silti, kun ne oli kalastettu.
Kalaruokaa saa vieressä nousevasta Kalottialueen ehkä suurimmasta ostoskeskuksesta, nimeltä Rajalla. Norjan lohesta oli kesällä usein tarjouksia. Olen ostanut myös muuta kalaa kuten muikkua ja myös Perämeren lohta, josta en erityisemmin pitänyt. Siis vähemmän kuin kassilohesta.
Oli aika outoa muuttaa pienestä Björkbodan kylästä, jossa oli hieman kioskia suurempi kauppa tällaisen kauppakeskuksen viereen. Autoni on (lähes käyttämättä) kauppekeskuksen hallin jatkeena olevassa yksityisessä autohallissa maan alla. Luopuisin mielelläni autosta. En ole sitä juurikaan käyttänyt.
Kerran kävin synnyinkylässä Sodankylässä, josta kirjoitin jutun
Minulla ei ollut kumisaappaita, olisin mielelläni katsonut laajemmallekin, nytkin jalat kastuivat. Ampiaispesän jälkiä oli samassa paikassa kuin oli ollut silloin, kun paikalla oli niitty. Olisin mielelläni juonut vettä purosta, jos sen olisin löytänyt. Puro tuli oikeasta lähteestä ja vesi oli hyvää ennen vanhaan. Valtaoja, Haisuoja, joka oli varmaan tehty konevoimin sodan jälkeen, oli jäjellä, mutta se oli löytänyt uusia uomia. Vesi oli yhä ruosteista, maun muistan yhä. Osalta meidän entisiä peltoja oli kuorittu humus. Jäljellä oli sorapohja. Osassa oli jonkinlaista siirtolapuutarhapalstaa, mutta aika tavalla rikkaruohojen vallassa olevaa.
Lentokenttä oli aidattu, siellä pörräsi helikopteri. Kävin lähellä kentän keskusta, jossa oli muutamia halleja. Toisella puolella oli kylän jätevesipuhdistamo, jota alettiin rakentaa jo kauan sitten, varmaankin aika pian kylästä muuttoni jälkeen.
Aukealle ja meidän aidan taakse oli rakennettu uusia taloja. Eeli Annebergin hirsitalo oli jäljellä, mutta jo vuosikymmeniä eri omistajalla. Serkkuni Erkki, josta piti tulla sen talon isäntä elää yhä, nyt jo kitkeranä vanhuksena ja Kajaanissa. Martista, toisesta pojasta tuli joltinenkin kirjoittaja, jonka murrejutuista ja muistelmista olen saanut lukea sisareni kautta. En käynyt toisen Annebergin talolla. Laurin leski, Aune yhä elää. Hän on varmaan yhä pirteä ja vieraanvarainen, ainakin vielä jokin vuosi sitten kävi vielä suolla poimimassa hilloja. Varmaankin hilloja ja leipäjuustoa olisi löytynyt pakasteesta. Entiset leikkitoverit serkun pojat ovat kuulemma närkästyneet tästä blogista, joten en viitsinyt mennä avaamaan haavoja.
Martin muistelmien katkelmien kautta sain tietää vähän enemmän sen perheen elämästä. Hän kirjoitti oikein herkästi ja oivaltavasti omasta lapsuudestaan, johon liittyi menetyksiä. Perheessä oli keuhkotautia, pikkusisar ja äiti kuolivat siihen. Hän oli Ruotsissa sotalapsena ja koki syrjintää ja kiusaamista koulussa sieltä palattuaan.
Hänen pahaksi hengekseen ja hakkaajakseen ilmaantui yllättäen opettaja Kauno Laine, jonka minä muistan ihan asiallisena opettajana, joka ei ollut minulla. Hän oli ennen Rissasen Tellervoa Kunnankirjaston pitäjänä ja muistan hänet ystävällisenä setänä. Siellä kävi myös (Pentti) Ruonaniemi, niminen mies, josta tuli sittemmin Lapin kirjailija. Hän oli kai matsäalan ammattimies, kassööri tai jotakin. Hän oli naimissa jonkun Postilan tyttären kanssa, jonka luona muistan käyneeni joskus viemässä neulomistyötä. Veli tilasi ensimmäisiä teryleenihousuja Anttilasta. Ne piti kuulemma kastaa vedessä joka päivä ja niin Markku tekikin, aluksi, mutta kai sittemmin väsyi. Sitä ennen piti housut käydä lyhennyttämässä ja hän pani minut asialle. Ruonaniemen mainitsee muuten Hannu Mäkelän yhdeksi isähahmoistaan isästään kertovassa kirjassa. Hänen isänsä oli vieroksuva isä ja Hannu haki korvike-isiä. Silloin Mäkelä oli Otavan kirjallisuudessa jonain päällikkönä ja päätti paljonkin julkaistavasta kirjallisuudesta.
Itse Hannu Mäkelä ei kai koskaan itse osannut tehdä oikein myyvää kirjaa. Hänen kirjansa olivat kai aika pessimistisiä, mikä sinänsä puhuttelee minua itseäni.
Tapasin muuten Veli-Markunkin kesällä, kun kävimme Rovaniemellä retkellä. Hän on harmaatukkainen, charmikas herrasmies, josta venäläisnaiset pitivät. Joku sanoi, että hän on positiivista energiaa tuottava tyyppi, kuulemma toisin kuin minä. Sanoja itse tosin on aivan eriskummallinen tyyppi, joten med nypa salt...
Markku piti meille hienon Rovaniemen opastuksen. Emme ehtineet juuri puhumaan. Myöhemmin sain kuulla sisareltani, että hänen nuorin poikansa oli pahoinpidelty pahoin jossakin rock-festarissa Kemissä. Markku ei sanonut mitään asiasta, en tosin minäkään olisi sanonut. Kemi on muuten tullut tunnetuksi väkivallasta viime aikoina. En nyt muista tarkemmin, mutta lehtijuttuja oli kesällä. Kemiin on otettu pakolaisia ja maahanmuuttajia, tulossa voi olla jotakin silläkin saralla. Itse en ole venäläiskokemukseni johdosta tullut yhtään myötämielisemmäksi, mutta siitä tulen kirjoittamaan toiste. Tässä on linkki erään professorin kannanottoon, jonka otin ylös. Se on suurin piirtein samanlaista "maahanmuuttovastaisuutta", jota itsekin edustan ja olen tähän blogiin kirjoittanut.
Sodankylän matkalla kävin vielä Luostolla ja kiipesin puiset portaat Ukko-Luoston laelle. Vaikka Luoston kylän keskusta olikin sitä kuuluisaa keloslummia, vain muutaman sadan metrin päässä alkoi "koskematon luonto", karu ja villi. Tunturin rinteella ja laella oli mustikoita, variksenmarjaa ja puolukoita, joita riivin suuhuni ja sain janoni sammutettua. Tuli halu palata niille vaellusreiteille, jo ehkä tänä talvena, jos tänne Lappiin jään. Kourallinen variksenmarjoja maistuu miedolta ja raikkaalta, kuoret syljin ulos. Joskus Keuruulla tein variksenmarjoista tuoremehua viinhapolla. Siitä tuli aivan toisenmakuista juomaa; siinä maistui metsä.
Kelokylässä oli irrallaan kesy valkoinen porokin. Vain muutama naisporukka oli poluilla. Hotellissa sen sijaan oli vilinää. Tunturiin tullaan nauttimaan alkoholia ja pitämään sillä tavoin "hauskaa". Minä menisin mieluummin vaeltamaan.
Ehkä saatan vielä löytää sydänkäpysenkin, jonka kanssa kulkea. Voi olla, että mahdollisuuteni ovat jo menneet. Kovin arkista mummoa en edes välittäisi ottaa. Pitäisi olla ainakin vähän henkevyyttä ja myös seksuaalisuutta. Tuskin edes osaan enää syttyä, vaikka seksuaalisuus tosin on yhä olemassa, ei se siitä kiinni ole.
Matkalla pysähdyin myös kauheassa Joulupukin pajakylässä pitämässä itseäni parempana ihmisenä laaturihkaman keskellä.
En ole paljoa muuta ajanut kuin silloin myös, kun tyttären perhe oli käymässä. Vein heidät Bodeniin. He tulivat junalla. Tytär on rautatieläinen ja perhe sai vapaaliput. Tosin Haaparantaan asti henkilöliikennettä ei ole, se alkaa n. kolmen vuoden päästä, kun rataosuus saadaan sähköistettyä.
Tämä blogimerkintä pitkän ajan jälkeen, alkoi kuvaamalla jokapäiväsitä kävelyreittiäni joka menee Haaparannan kautta. Lähes jokainen vastaantulija tuntuu puhuvan siellä suomea, lapsetkin yllättäen. Tornio ja rajasta 50 metrin päässä asuminen on mukavaa. Olo tuntuu kansainväliseltä. Kauppakeskuksen Ruotsin puoleista osuutta aletaan rakentaa. Nyt tehdään suurta kaarta, joka on maassa, ei pystyssä. Sen varteen tulee kuulemma myyntipuoteja.
Olin katsomassa kuningasperhettä kun he olivat "vihkimässä" kauppakeskuksen jatkorakentamisen alkua. Silvia ja Kunkku olivat siipiänsä myöten ja antoivat nuoren Victorian loistaa. Hän otti kontaktia yleisöön, halasi lapsia ja hymyili ja vilkutti. Olin heistä parin kymmenen metrin päässä.
Viime talvena hiihdin ainakin puolitusinaa kertaa Tornion joen jäällä aina niin kauas kuin avomeri alkoi, Hanhikari oli kai paikan nimi ja sinne oli matkaa n. 12 km. Loistavat aurinkoiset retket ja hyvä keli. Latu meni Ruotsin puolella. Torniossakin on hiihtokeskus, mutta oli niin luontevaa mennä Ruotsin puolta. Ladulle pääsi melkein kotiovelta. Siitä ajoivat myös moottorikelkat. Nyt on odottamassa hiihtotalvi. Tapasin Ikealla myös entisen oppilaani äidin. He ovat monien ruotsinsuomalaisten tavoin muuttaneet Haaparannalle, asuvat kesäajan Keminmaalla miehen kotitaloa. Vanhentuneet ovat hekin, mutta oli paljon yhteisiä muistoja. Martti on omistautunut ruumiinkulttuurille, hän on joku vuosi sitten hiihtänyt Vaasa-hiihdonkin. Pyysin häntä vahaamaan sukseni, joille ei ole oston jälkeen tehty perusvahausta. En ole heitä nähnyt kesäaikana.
Osaisin vahaamisen kai minäkin, mutta ei ole oikein tilaa sitä tehdä. Olen käynyt voitelukurssinkin olympiavoittajan ohjaamana. Parvekekin on rojua täynnä. Onneksi se on lasitettu, vaikka lunta tupruttikin sisään. Ei siellä parvekkeella edes viihtyisi. Se on eka kerroksessa ja parkkihallin ajoluiskan vieressa. Se on hyvä varastotila.
Professorin kirjoitus
Lisään tähän professori Timo Vihavaisen kirjoituksen sitaattina Iltalehdestä. Alkuperäinen kirjoitus on ollut HS:ssa.
"Professori Timo Vihavainen kritisoi sunnuntain Helsingin Sanomissa suomalaista älymystöä maahanmuuttokeskustelun vaientamisesta.
Vihavainen, joka kutsuu uudessa kirjassaan maahanmuuttoa "länsimaisen kulttuurin itsemurhaksi", väittää, että maahanmuutosta on tullut niin suuri tabu, ettei vaihtoehdoista enää keskustella.
- Moniarvoisuuttaan korostava postmoderni älymystö pitää kaikkea yhtä arvokkaana ja hyssyttelee kriittistä keskustelua poliittisen korrektiuden nimissä. Ennen vaiettiin Neuvostoliitosta. Nyt vaietaan esimerkiksi feminismistä ja maahanmuutosta, Vihavainen toteaa HS:lle.
Vihavainen sanoo, että ellei maahanmuuttaja opi kunnolla kieltä, hän jää "toisen luokan kansalaiseksi ja katkeroituu".
- Meillä on hurskaasti kuviteltu, että maahanmuuttajat tulevat hoitamaan vanhuksia, tekemään muita pienipalkkaisia töitä ja palvelemaan kulutusyhteiskuntaa itse pahemmin kuluttelematta.
"Islamin perussanoma aggressiivinen"
Vihavaisen mukaan suurin osa ongelmista johtuu islamista, jonka perussanomaa hän pitää hyvin aggressiivisena.
- Islam on elävä uskonto, joka otetaan hyvin vakavasti tietyissä piireissä. Ihmiset, jotka tulevat maailman primitiivisimmistä maista - Somaliahan on ollut aina häntäpäässä mittareiden mukaan -, ovat kulttuurisesti hirvittävän kaukana läntisestä maailmasta. Kulttuurisokki on valtava, Vihavainen sanoo HS:lle.
Vihavainen ennustaa, että Suomessa eletään jatkossa yhä enemmän islamismin ehdoilla.
- Kaikkein aktiivisin porukka sanelee ehtonsa muillekin. Meillä on vastaavasta kokemusta taistolaisuuden ajalta, Vihavainen varoittaa.
Islamin pitäisi Vihavaisen mukaan eurooppalaistua uudessa ympäristössään, ettei Eurooppa islamisoituisi. Tanskalaispilakuvien aiheuttamia reaktioita Vihavainen pitää pelottavana esimerkkinä.
- Se oli pöyristyttävää, kun ajattelee, miten pyhä asia sananvapaus meille on."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)